Ilahduin edellisen tekstin kommenteista. Te luette, mahtavaa. Eräs kommentoija raapaisi minulle rakasta aihetta, kaunista arkea.
Muistan, miten olen joskus kuullut itseni toteavan tyhjästi, että
elämä on kaunista, kunhan kauneudelle vain osaa avata silmänsä.
Samaan aikaan olen ajatellut, ettei eteeni aukeavassa loskamaisemassa, märissä nahkakengissä ja kireätunnelmaisessa puhelinkeskustelussa ole mitään kaunista. Paitsi se, ettei hetki kestä ikuisesti.
Oivalsin joskus myöhemmin, ettei aina ole kivaa. Välillä ei ole kivaa moneen päivään, viikkoon, kuukauteen. Eikä ole kaunistakaan; ei sellaista kauneutta, jota ei olisi surulla verhottu.
Teen kuitenkin jatkuvasti valintoja esteettisin perustein. Päätän, mitä reittiä kävelen töihin, missä syön lounasta, missä ruokakaupassa käyn, miten järjestän kirjat ja levyt kotona - aakkostaminen viehättää loogisuudellaan, mutta minusta värien mukaan järjestetyt kirjarivit näyttävät kauneimmilta - minkä mekon puen sunnuntaikävelylle, missä vaatteissa lojun kotona, millaisen tiskiharjan tai millaisia hedelmiä ostan.
Chiquita-banaaneilla ja on ruma logo ja ruma imago. Luomuaprikoosit ovat hedelmätiskin herkkiä satuolentoja, keijupölyllä päällystettyjä.
Valintojeni ruotiminen ei ole kiinnostavaa. Oleellista on se, että valitsen - pienillä asioilla on merkitystä, ja merkittävyys kaunistaa. Mitä paremmin tietää, mitä itse haluaa, sitä vähemmän mikään ärsyttää. Ja kun ei tarvitse jatkuvasti ärsyyntyä, jää aikaa katsoa ympärilleen, tuntea jotain.
Estetiikasta nauttiminen on tapa elää. Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eivät välitä, syödäänkö suttuisessa vai viehättävässä ravintolassa. Ääritilanteissa sillä ei ehkä ole merkitystä, mutta tavallisena päivänä on. Minulle on.
Yllä toteamani ajatus silmien avaamisesta ja kauneuden näkemisestä pätee siinä, ettei kauneutta tarvitse hankkimalla hankkia. Sitä on.
Superlatiivien, superpakkausten ja ruiskurusketusten aikakaudella luonnollisuus kiehtoo. Rönsyilevät puutarhakasvit, arpi polvessa, rusketusraidat ja meikittömät kasvot hurmaavat rehellisyydellään. Pieni on kaunista, vähän riittää.
Käyn ostamassa voita ja sämpylöitä iltapalaksi. Kuivatan lakanat ulkona. Kävelylle rantaan, ehkä leffaan, lakatut varpaankynnet, tukka sekaisin.
Puen ylleni kauneimman kesämekkoni, vaikka tiedän, että pian alkaa sataa - tai ehkä juuri siksi? - ja huikkaan kuuluvalla äänellä ystävättärelleni ravintolan toiselle laidalle, että hän näyttää upealta.
Kaunista on se, että joku soittaa yöllä vain sanoakseen, että sä oot just tommonen että sä vastaat aina. Ja ruskeat paperikassit, torilta ostetut neilikkakimput, tuoreet pähkinät ja viikunat, auringossa kimaltavat suolankiteet, pakkasesta punoittavat posket.
Minun perheessäni lauletaan syntymäpäiväonnittelut suomeksi ja ruotsiksi. Kaikki saavat kaksi laulua. Sekin on aika kaunista.
Yhtenä kesäpäivänä - eli eilen - makoilimme ystäväni kanssa sängyllä lounasleipien tainnuttamia. Puhuimme leipien käärepapereista, jotka toivat mieleen lihakaupan, mutta annoimme paperit ja teipit anteeksi, koska leivät kuuluvat Helsingin parhaimpiin.
Sängyssäni on yleensä puhtaanvalkoiset lakanat, koska niitä vasten kaikki näyttää kauniilta.
On tämäkin elämää, mietin, ja sekosin luvuissa, kun yritin laskea pisamia ystäväni korvissa ja käsivarsissa. Moi panda, hän sanoi tutkiessaan aurinkolasien rajoja kasvoissani, ja meitä alkoi naurattaa.
Vinoodh Matadin by Inez Van Lamsweerde, Fantastic Man FW 2007-2008
